Viimeksi kirjoitin, etten jaksa enää olla kipeä enkä hoitaa ketään kipeää. En olisi jaksanutkaan, mutta olen silti taas kipeä. Sitkeä tauti, ilmeisesti adenovirus. Aina kun kuvittelen olevani parempi herään taas kurkku kipuun ja sumeaan oloon päässä. Sairastin elämäni toisen korvatulehduksenkin. Ymmärrän taas vähän paremmin lapsia. Kamala tauti.
Mutta tyttösen kanssa on lähdettävä ulos olipa oma olo melkein mikä tahansa. Minä lähinnä istun, katselen ja kävelen perässä. Puutarha-apulainen touhuaa, maistelee ja tutkii. Sitä on ilo seurata.
Paitsi sairastamiseen, niin olen kyllästynyt myös remontin tekemiseen. Se etenee, vaikka ei aikataulussa. Olohuoneessa on jo lattia, vintilläkin on tapahtunut vaikka mitä. Mutta haluaisin sen jo loppuvan. Haluan miehen takaisin. On raskasta hoitaa koti ja lapsi melkein yksikseen, etenkin kun on koko ajan kipeä. Ymmärrän hyvin, miksi avioeroja tapahtuu taloja rakentaessa. Minä jaksan tätä, koska tiedän että tämä loppuu pian. Jos edessä olisi vielä vuosi samaa, en tiedä jaksaisinko.
Kevät on jotenkin surullista aikaa. Kaikki ihana tapahtuu niin pian. Olen odottanut kesää monta kuukautta. Nautin tästä, mutta samalla tiedän että tämä ihanuus kestää vain hetken.