21.3.2011

12 kuukautta
















Menipäs se nopeasti. Jossain vaiheessa en uskonut, että selviäisimme näin pitkälle. Tänään neuvolassa terveydenhoitaja kysyi, että olenko jo muistellut tätä päivää viime vuonna. Hämmästyin hieman ja muutaman sekunnin kesti tajuta, mitä hän tarkoitti. Ei, en ollut ajatellut. Iltapäivällä vaunulenkillä muistelin. Itku meinasi päästä, kun ajattelin minun vauvaani. Vauvaa, joka on päivä päivältä vähemmän vauva.

Päivä vuosi sitten on hyvin muistissa. Olin valvonut kaksi yötä, toisen kotona toisen sairaalassa. Teki kipeää ja lämmitin sairaalan ruokailuhuoneen mikrossa kaurapussia kerran tunnissa. Ruokakaan ei maistunut enää. Iltapäivällä lähettivät miehen kotiin, koska vauva ei syntyisi ennen seuraavaa aamua. Silloin synnytys käynnistettäisiin. Lopulta en enää jaksanut, itketti ja lihakset kramppasivat pahasti. Sain lopulta yhden kiireisistä kätilöistä paikalle. Halusin jotain kipuun, että saisin levätä. Hän ei ollut synnytysosastolta vaan vastasyntyneiden puolelta. Tutki, meni hiljaiseksi ja sanoi, ettei ole aivan varma, mutta luulee, että kohdun suu on jo 7,5 cm auki. Pyysi toisen kätilön tarkastamaan ja sitten lähdettiin vauhdilla synnytyssaliin.

Soitin itse miehelle, että nyt äkkiä takaisin. Mies oli juuri ehtinyt kotiin. Istuin synnytyssalissa keinutuolissa ja odotin miestä. Oli ihanaa, että mies tuli takaisin. Synnyttäjiä oli enemmän kuin kätilöitä, enkä joutunut olemaan enää yksin. Nopeasti miehen tultua kohdun suu oli auennut täysin. Minulla oli synnytyssuunnitelma, mutten enää muistanut siitä mitään. Kätilö kysyi halusisinko kokeilla synnytysjakkaraa. Muistan sanoneeni, että niin olin ajatellut. Istuin jo miehen edessä jakkaralla täydessä työssä, kun synnytyslääkäri tuli kysymään tarvitaanko täällä apua tai puudutusta. Ei tarvittu, vaikka kyllä se sattui. Sattui niin, etten meinannut enää tajuta ohjeita. Pian sain kuitenkin pienen tytön syliin. Tytöllä oli tukkaa, silmät ihmeissään auki ja rimpulakintut.

Tyttö sylissäni kiipesin sängylle makaamaan. Olin aivan loppu, mutta yhtään ei nukuttanut. Ensi-imetyksen jälkeen mies meni pesemään tyttöä. Minä menin suihkuun, vaihtamaan vaatteet ja huoneeseen odottamaan. Ihmettelin, ettei se ollutkaan niin kauheata, kuin kerrotaan. Olin pelännyt sitä etukäteen, mutta selvisin siitä hyvin.

Illalla makoillessamme kaikki kolme perhehuoneessa sängyllä, minä nukahdin. Olin luullut, etten voisi nukkua ollenkaan vauvan synnyttyä, katselisin ja ihmettelisin vain vauvaa. Mutta nukuin hyvin pienet iltaunet, keräsin voimia tulevia öitä varten. Koko päivästä jäi minulle hyvä muisto.

8 kommenttia:

Zelda kirjoitti...

Voi, joko se vuosi meni? En minäkään jaksa oikein uskoakaan sitä. Pikku kirpusta on tullut jo hiukan isompi, kuin salavihkaa. Onnea pienelle merkkipäivästä ja teille vanhemmille jaksamisesta valvottuina öinä.

kassu kirjoitti...

paljon onnea 1-vuotiaalle :)

soila kirjoitti...

suloisia kuvia ja muistoja!
onnea yksivuotiaalle<3

Pisaroita kirjoitti...

Ihana kertomus ja kauniita kuvia!

Onnea yksivuotiaalle <3

Henna kirjoitti...

Voi,ihanasti muistelit tuota tärkeää päivää... Onnea pienelle tytölle:)

Maiju kirjoitti...

Ensimmäinen vuosi on aivan mieletön. Mitä kaikkea siihen voikaan mahtua, kun muistaa niin hyvin vuoden takaisenkin, ajan ennen ja jälkeen. Tuo ensimmäinen kuva on kyllä niin liikkis ja kuvaa hyvin sitä, mistä on lähdetty ja mihin päästy... Onnea teille sinne yksivuotiaille tytölle, äidille ja isille. Jospa vauva-ajan hankaluudet alkaisivat olla takanapäin ja edessä olisi uudenlaiset haastavuudet :D!

Sartza kirjoitti...

Juuri itsekin palasin hetkeen vuosi sitten, kun pieni poikamme syntyi. Tuntuu, että tuosta hetkestä on vasta vähän aikaa, mutta kuinka paljon eri vaiheita tuohon vuoteen mahtuukaan!

Ihania tulevia yhteisiä hetkiä teille tyttösen kanssa ja paljon onnea 1-vuotiaalle! :)

Anna kirjoitti...

Kiitokset kaikille onnitteluista!